Muotoiluteosten viittaukset

Muotoilun tuotteista voidaan puhua teoksina ja teksteinä. Tekstit ovat yhteisöllisten diskurssien kohteita. Kristevan (Kristeva 1984, 86–87) mukaan tekstit ovat symbolisen alueen sosiaalisia tapahtumia, joita valvotaan, ohjataan, järjestellään ja niille tuotetaan merkityksiä. Tekstejä voivat mielestäni olla yhtälailla taiteellisia tuotoksia kuin käyttöesineitä, eli ne ovat luovan prosessin tuloksena syntyneitä kohteita. Luovassa prosessissa on aina mukana myös biologisia, viettiperäisiä yllykkeitä ja aistimuksia, joita ei ymmärretä yksiselitteisesti vaan ne joutuvat sosiaalisen ohjaamisen piiriin, jonka kautta niiden merkitys vasta voidaan ymmärtää. Luovassa prosessissa jää aina aistimuksellisia jälkiä, jotka eivät välttämättä saavu koskaan yhteisöllisten merkitysten piiriin. Sosiaalisten tapahtumien kautta niistä vasta tulee käytäntöjä, mikäli ne saapuvat kielellisten koodien ja sosiaalisen kommunikaation piiriin (emt.). Siinä vaiheessa niistä tulee yhteisössä ymmärrettäviä tuotteita, koska tekstin vastaanottaja on yhteisön alueella.

Muotoilun tuotteita, teoksia voidaan ymmärtää myös intertekstuaalisten merkitysten tulkintojen (en: connotations) kautta, koska ne avaavat suhteita muiden teosten ja kulttuuristen tekstien, tuotosten, tuotteiden, kuten aistimellisten, tunneperäisten ja älyllisten tekstien, suuntaan. Kristeva (http://www.msu.edu/user/chrenkal/980/INTEXINT.HTM. lainattu 25.2.2005) ottaa esimerkin musiikista tekstimuotona, jossa mennään fyysisen kokemuksen ja ei-merkityksen puolelle. Tekstissä voidaan liikkua tekstienvälisesti (tai intertekstuaalisesti) myös esineiden välillä silloin kun toimiva, tekevä, puhuva subjekti tunnistaa esineiden muotokielen piirteet diskursiivisessa yhteisössä, kuten muotoiluyhteisössä. Tekstissä voidaan Kristevan mukaan liikkua siirtymällä merkitysjärjestelmästä ja materiaalista toiseen, kuten esimerkiksi kuvasta kirjoitukseen ja esineestä puheeseen. Muotoiluteoksia voidaan siis tulkita viittauksina toisiin teoksiin, tuotteisiin yhtä hyvin kuin toisen alan teoksiin, kuten kuvataiteeseen, arkkitehtuuriin, kirjallisuuteen yms.

Tekstien ja tekstienvälisyyden yhteydessä Kristevalla (Kristeva 1984, 86–87) on myös ilmitekstin ja piilotekstin käsitteet. Kristevan mukaan ilmitekstin (tai fenoteksti) rakenne kommunikoituu ilmaisevan ja vastaanottavan subjektin välillä. Sen sijaan piiloteksti (tai genoteksti), joka ei ole kielellistä vaan prosessi, ei johda informaatioon subjektien välillä. Riikka Stewen (Stewen 1991, 132, 130–135) viittaa myös Kristevaan kuvatessaan ilmitekstin ja piilotekstin rakennetta. Ilmiteksti on tekstin pintaa ja tasoa, ikään kuin päämerkitystä, kun taas piiloteksti on hänen mukaansa vasta prosessi, joka luo merkityksiä näkyen ”ilmitekstin pinnan murtumina”. Kaikissa subjektin tuottamissa ”merkitsevissä systeemeissä”, kuten maalauksissa tai esineissä, piiloteksti siirtää viettienergiaa tunkeutumalla ilmiteksteihin (Kristeva 1984, 86–87).

Esineen voidaan siis olettaa kommunikoituvan ilmitekstin rakenteena esimerkiksi muotoilun diskurssissa toisille muotoilijoille, silloin kun sen symbolisella tasolla oleva yhteisöllisesti hyväksytty muotokieli tunnistetaan ja hyväksytään muotoiluksi, siitä tulee symbolisen alueen muotokieltä. Ilmitekstin vastaanottaja on visuaalisen diskurssin merkitysjärjestelmässä ja mielestäni oman tulkintansa hetkellä teettisessä momentissa*. Esineen luonnosteluprosessin voidaan taas ajatella olevan piilotekstimäistä prosessia, jossa poeettinen subjekti on vielä tekemisen prosessissa ja jäsentymättömässä tilassa. Poeettisen kielen tasolla olevasta luonnoksessa on vielä viettiperäisen ja aistimuksellisen hapuilun poeettisen muotokielen piirteitä, eikä sitä vielä tunnisteta ja hyväksytä muotoiludiskurssin kohteeksi.


* Teettinen momentti: tekstienväliseen transpositioon, siirtymään ja tiivistymään, kuuluu teettinen operaatio, teettinen momentti tai teesin lausuminen, joka asettaa Kristevan mukaan samanaikaisesti sekä olemisen että egon, toisin sanoen puhuvan subjektin. Kristeva 1993, 53, 91–92. Teesin lausuminen, joka tapahtuu subjektin lausumisen/tekemisen hetkellä, tuottaa Kristevan mukaan merkityksenmuodostuksen aseman. Kaikki lausuminen edellyttää hänen mukaansa tunnistamista, ”eli subjektin eriytymistä kuvastaan … sekä samanaikaisesti kohteistaan …" Kristeva 1984, 59–60, 208 ja Kristeva 1998, 45. Tätä voitaisiin verrata Lacanin ”näkemisen hetkeen” (ra: l’instant de voir), joka liittyy kaiken uuden ymmärtämiseen ja merkitsemiseen. Lacan 1973, 104–105; Lacan 1998, 114.

Lähteet:
• Kristeva, Julia 1998, Musta aurinko. Masennus ja melankolia. [Suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius.] [ei painopaikkaa]: Nemo.
• Kristeva, Julia 1993, Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993. [Suom. Pia Sivenius &Tiina Arppe & Kirsi Saarikangas & Helena Sinervo & Riikka Stewen.] Tampere: Tammer-Paino. Gaudeamus.
• Kristeva, Julia 1984, Revolution in Poetic Language. [Käänt. Margaret Waller]. New York: Columbia University Press.
• Lacan, Jacques 1998, The Four Fundamental Concepts of psychoanalysis. The Seminar of Jacques Lacan Book XI. New York: W.W. Norton & Company.
• Lacan, Jacques 1973, Le Séminaire Livre XI, Les quatre concepts fondamentaux de la psychanalyse. paris: Seuil.
• http://www.msu.edu/user/chrenkal/980/INTEXINT.HTM. lainattu 25.2.2005
• Stewen, Riikka 1991, Julia Kristeva & teksti. Teoksessa: Intertekstuaalisuus, suuntia ja sovelluksia. Toim. Auli viikari. Helsinki: SKS.