Poeettisesta muotokielestä 2 ja väristä

Piirtäminen ei ole vaikeaa, sen sijaan näkeminen on, kirjoittaa amerikkalainen kuvataideopettaja Betty Edwards. Hänen mukaansa lapsen piirtämisen oppiminen pysähtyy usein kouluiässä, koska totutut ja aikaisemmin nähdyt asiat, kuten ihmiset, esineet ja luonto, ovat muodostuneet jo symboleiksi lapsen mielikuvissa. Tällöin piirtäminen pysähtyy vain symbolien tekemiseen eikä asioiden ja kohteiden uutena näkemiseen. (Edwards 2004.)

Piirtämisen opettamisessa voidaan käyttää yhtenä menetelmänä sitä, että piirtäjä ei katso suoraan kohdettaan, vaan ikään kuin vilkuilee kohdettaan kuin ohimennen, kuten opettajani Mauri Favén opetti Taideteollisessa korkeakoulussa meitä 1970-luvulla. Opettaja voi suositella myös ”järjen” heittämistä sivuun, jotta näkisi paremmin.

Vastaavan tyyppinen menetelmä on ohjata piirtäjää katsomaan kohdettaan oikealla aivopuoliskolla vasemman aivopuoliskon sijasta, josta menetelmästä Edwards kirjoittaa. Tällaiseen oikealla aivopuoliskolla näkemisen tilaan voidaan päästä muun muassa kääntämällä kohteesta otettu valokuva tai aikaisempi piirros ylösalaisin. Tällöin piirtäjällä mielessään oleva ennakolta hahmottunut kuva, esimerkiksi tuolista, ei ohjakaan piirtämistä, vaan piirtäjän on katsottava kohdetta kuin ensimmäisen kerran. Siis kuten lapsen voidaan olettaa näkevän uuden asian. Toinen keino, jolla voidaan katsoa kohdetta uutena, on piirtää kohteen ympärillä oleva ns. negatiivinen tila. Piirtäminen oikealla aivopuoliskolla estää taiteilijaa katsomasta kohdetta vain totuttuna symbolina ja mahdollistaa kohteen näkemisen sen erityisyydessään. (Edwards 2004, 4, 58–59, 116–123.)

Arvostettu kuvamaataidon opettajamme, myös Ateneumin ajoilta, Antero Salminen vertailee kirjoituksissaan taiteilijan ja lapsen visuaalista toimintaa keskenään. Hänen mukaansa ”taiteellisessa työssä ei ole montakaan seikkaa, joiden siemen ei olisi löydettävissä jo pikkulasten töistä ja leikeistä”. Taiteilija on kuitenkin yleensä tietoinen taiteen perinteistä ja rikkoessaan näitä perinteitä hän tekee sitä melko tietoisesti. Lapsi sen sijaan ei tee ”taideteoksia” vaan hän suhtautuu maailmaan ja näkemiinsä asioihin kuin ainutkertaisiin ja ensimmäistä kertaa koettuihin asioihin, joita ne tosiasiassa ovatkin lapselle. (Salminen 2005, 74–75.)

Visuaalinen ajattelu ja mielikuvitustyöskentely ovat perustekijöitä sekä taiteilijalle että lapselle. Salmisen mukaan mielikuvitus kehittyy ja rikastuu oppimisen ja kokemuksen kautta, jolloin voidaan olettaa, että taiteilijan mielikuvitus ”toimii laadullisesti eri tasolla kuin lapsen”. Mielikuvitus kuitenkin tarjoaa ”alkunäkemyksen” ja mahdollisuuksia luovalle työlle. ”Mielikuvitus sinänsä ei vielä synnytä taideteosta.” Taiteen ammattilainen on hionut pitkään teknistä ammattitaitoaan ja hänellä on ”sosiaalisten kokemusten rikastuttama persoonallisuus” ja ”kiteytynyt maailmankatsomus” sekä ”äärimmäistä tahdonponnistusta”. Lapsella ja taitelijalla on kuitenkin yhtäläisyyksiä ongelmanratkaisun tyypeissä. Kummankin työskentely on visuaalista ja motorista ongelmanratkaisua. Siihen kuuluu väsymätöntä leikinomaista kokeilua ja sattuman hyväksikäyttöä. Kummallekin maailma on syntymistilassa. Maailma ei ole valmis, se on tehtävä, joka jatkuvasti odottaa hämmästelijäänsä, epäilijäänsä, tulkitsijaansa ja rakentajaansa. (Salminen 2005, 74–75.)

Omien kokemusteni mukaan piirtämiseen ja maalaamiseen liittyy aivan erityisen mielentilan saavuttaminen. Tutkijan analyyttisen työn jälkeen, työskenneltyäni viikon verran pitkästä aikaa maalausleirillä, huomasin sieltä tullessani näkeväni bussin ikkunasta maisemat aivan erilaisina kuin normaalisti: puut ja pilvet ja taivas näyttivät minulle hyvin hienovaraisia ja mielenkiintoisella tavalla keskenään sointuvia värisävyjä.

Värin poeettisuus

Edwardsin mukaan vasemman aivopuoliskon ”v-mielentilan” tehtävänä on nimetä esimerkiksi värit ja antaa niille ominaisuuksia (Edwards 2004, 232). Mielestäni tämä toiminta kuluu symbolisen merkityksenmuodostuksen piiriin. Kun taas, Edwardsin mukaan, oikean aivopuoliskon ”o-mielentila” on erikoistunut värisävyjen keskinäisten suhteiden näkemiseen ja sävyjen hienovaraisten erojen suhteisiin, erityisesti vastakohtia tasapainottaen. Hänen mukaansa oikean aivopuoliskon mielentila tunnistaa värien suhdekokonaisuuden oikeanlaiseksi silloin kun se tuottaa tyydytystä: ”Kyllä. Se on siinä. Tuo on oikein”.(emt.)

Tämä taas mielestäni kuvaa semioottisen alueen ja poeettisen prosessin liikettä. Juuri väri onkin hyvä esimerkki sellaisesta viettiperäisestä kohteesta, josta jää yli sellaisia ulottuvuuksia, että niitä ei tyhjentävästi tunnisteta yhteisöllisissä merkitysjärjestelmissä.

Kuvallisuuden semiootikko Altti Kuusamo pohtii värin ulottuvuuksia Kristevan tapaan intertekstuaalisuuden kannalta: vaikka värin ”merkitysliikehdintä” voi tuntua anonyymilta, hänen mielestään väri on kuitenkin sidottu kuvan vierekkäissuhteisiin ja “assosioituu aina jonkin semanttisen osoittimen kautta”. (Kuusamo 1996, 106.) Assosioituvuus viittaa tässä mielestäni intertekstuaalisten merkityssuhteiden syntymiseen, koska assosiaatioita voi tehdä vain toimiva subjekti.

Julia Kristeva on pohtinut värin merkitysten syntymistä “Giotton ilo” -artikkelissaan. Hänen mukaansa väriltä puuttuu yksi ainoa ja merkitys. Väri itsessään ei myöskään esitä mitään kohdetta. (Kristeva 1989, 210–233.) Väri tulkitaan myös aina subjektiivisesti (Ks. mm. Lacan 1998, 97.)

Värin kokemusta voidaan tulkita aina vain suhteessa muihin väreihin, koska ihminen tunnistaa värin aina suhteessa sen rinnalla esiintyviin muihin väreihin. Vaikka jokaisella värillä on fysikaalisena suureena oma aallonpituutensa, tunnistaa ihmissilmä värin vain suhteessa toiseen väriin, jolloin objektiivisesti sama väri voidaan tulkita erilaisiksi riippuen sen rinnakkaisväreistä. Josef Albersin mukaan voidaan kaksi ”hyvin erilaista väriä” saada näyttämään lähes samanlaisilta, riippuen niitä ympäröivistä väreistä (Ks. Albers1979, 11.)

Merleau-Ponty puhuu väristä tilassa, säiliössä, joka on ”kappaleille liian suuri … säiliö, kappaleet alkavat töniä värejä toisiaan vastaan ja muuttaa ominaisuuksiaan liikkuvuudessaan”. Merleau-Pontyn mukaan tila on myös ”todistus siitä, että on olemassa mahdollisuus olla jossakin.” Hänen pohdinnoissaan tilaan liittyy myös olemisen syvyys ja ulottuvuus: ”syvyys on … kokemus, jossa ulottuvuudet voivat vaihtaa paikkaa, kokemus globaalista ”paikkakunnasta”, missä kaikki on yhtä aikaa”. (Merleau-Ponty 1993, 42, 55–56.)


Lähteet:
• Albers, Josef 1979. Värien vuorovaikutus. Helsinki: Vapaa taidekoulu.
• Edwards, Betty, 2004. Luovan piirtämisen opas. Käytä oikeaa aivopuoliskoasi. Jyväskylä: Gummerus.
• Kristeva, Julia 1989, Giotton ilo. Teoksessa Modernin ulottuvuuksia. Fragmentteja modernista ja postmodernista. Jaakko Lintinen (Toim.). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.
• Kuusamo, Altti, 1996. Tyylistä tapaan. Semiotiikka, tyyli, ikonografia. Tampere: Gaudeamus.
• Lacan, Jacques 1998, The Four Fundamental Concepts of psychoanalysis. The Seminar of Jacques Lacan Book XI. New York: W.W. Norton & Company.
• Maurice Merleau-Ponty, 1993, Silmä ja mieli. Helsinki: Taide.
• Salminen, Antero, 2005. Pääjalkainen – Kuva ja havainto – Antero Salminen. Toim. Inkeri Koskinen. Hollola: Taideteollinen korkeakoulu, julkaisusarja B77.